Suomesta puuttuu oikeuslähtöinen oikeuskäytäntö

Kirjailija Jyri Paretskoi kirjoitti Kaleva-lehden 2.8.2016 julkaisemassa mielipidekirjoituksessa näkemyksensä suomalaisesta virkamiestyöstä. Otsikolla Virkamies ei aina ole kaiken pahan alku julkaistussa kirjoituksessa suomalaisesta virkamieskoneistosta maalataan kuva hienosäädettynä mekanismina, joka tulisi nähdä kansallisena ylpeydenaiheena tai jopa vientituotteena.

Todettakoon, että Paretskoi virheellisesti laskee mm. sairaanhoitajat virkamiehiin, vaikkeivät monet julkisen sektorin ns. suorittavan portaan työntekijät ole lainkaan virkamiehiä vaan ainoastaan työsuhteisia työntekijöitä, ja ainoastaan virkamiehiä koskee virkavastuut. Oleellinen ja kiinnostava kohta Paretskoin kirjoituksessa on kuitenkin seuraava lainattu osa:

Suomessa virkamiesten toiminta on säänneltyä ja valvottua. Suomalaista virkamiestä ei voi lahjoa. Tehtävien laiminlyönti tai laittomuudet johtavat rikosvastuuseen. Päätökset ovat perusteltuja, ja ne pohjautuvat kaikille yhteisiin lakeihin ja asetuksiin.

Suomalainen virkamies on hyvin koulutettu ja asiantunteva. Vaikka usein kiroamme kaiken maailman byrokratiaa, hankalia lomakkeita ja säännöksiä, ovat ne kuitenkin tae siitä, että täällä asioita ei voi tehdä ihan miten sattuu. (Uskomatonta kyllä, se on paitsi yksilölle itselleen, myös yhteiskunnallisesti ajatellen järkevää.)

On hyvä, että meillä on sääntöjä, joiden noudattamista valvotaan. Jos kuka tahansa saisi tehdä mitä tahansa miten tahansa, olisi miellä melkoinen soppa kauhottavanamme.

Kirjoituksen tavoite puolustaa virkamiestyötä yhteiskuntamme instituutiona on toki tärkeä; modernin oikeusvaltion kokoa vastaavan lainsäädännön toimeenpano edellyttää huolellista harkintaa, suunnittelua ja juridista selkeyttä. Tätä osaa virkamiestyöstä kyseenalaistavat ainoastaan ne, jotka eivät halua oikeusvaltiota lainkaan. Sen sijaan Paretskoin kirjoitus jättää yhden seikan käsittelemättä kokonaan.

Vaikka virkamiehet Suomessa usein menettelevät lain hengen ja/tai kirjaimen mukaisesti, vääjäämättä käy joskus niin, ettei kaikki ei mene kuin Strömsössä.  Silloin tällöin eri lakien ja säädösten toimeenpanossa virkamies menettelee vastoin lain kirjainta tai tarkoitusta tavalla, jonka seurauksena jollekin hallintoalamaiselle tai yhteisölle käy huonosti. Olen itse joutunut tarjoamaan lakiapua asiamiehenä tällaisissa tilanteissa useasti, pro bono, vaikken juristin tutkintoa omaakaan.

Suomen vakiintuneen käytännön mukaan virheellisestä menettelystä kansalaisen haitaksi ei kuitenkaan ole vastuussa itse virkamies vaan hänen työnantajansa – siis valtio tai kunta. Moni tietää kokemuksesta, että valtiota on vaikea haastaa oikeuteen ja voittaa. Valtioilla on tällaisessa prosessissa lähes äärettömät resurssit kiistassa kun taas hallintoalamaisella on varsin rajattu budjetti ja kyky ajaa asiaansa. Suomen oikeusasteissa voidaan yleensä olettaa valtion voittavan kansalaista vastaan rakenteellisista syistä – ja yllättävän monet asiat viedään Euroopan ihmisoikeusistuimeen siten, että ihmisoikeusistuin tuomitsee Suomen virkamiesten toiminnan. Tämä on minusta kansallinen häpeäpilkku.

Ennen kaikkea se tulisi nähdä Suomen oikeusasteiden jonkinlaisena rappiona valvoa kansalaisten oikeuksia suhteessa Suomen perustuslakiin ja Suomen ratifioimiin sopimuksiin. Syy tähän on nähdäkseni se, että Suomen oikeusperinne ei ylipäätään ole oikeuslähtöinen, kuten liberaalin oikeusvaltion tulisi olla, vaan se lähtee julkisen vallan itsensä määrittelemästä kohtuullisuuskäsityksestä, joka on sidottu julkisen vallankäytön tavoitteisiin perustuslain sijaan.

Suomen oikeuskäytännössä on tapana määrätä korvaamaan perustuslaillisten oikeuksien loukkaamisesta yleensä korkeintaan aiheutetun tositteellisen aiheutetun vahingon, kuten yksityisiä lääkärikuluja tai hyvin varovaisia ansionmenetyskorvauksia. Vaikka jonkun elämä hajoaisi aivan täysin käsittelyn aikana, tästä ei korvauksia heru. ”Henkisestä kärsimyksestä” saa usein korkeintaan joitain tuhansia euroja, mikä vastaa keskituloisen 1-2 kuukauden tuloja, vaikka vahinko olisi vienyt alta koko elämän pohjan.

Tämä perinne johtaa tilanteeseen, jossa kansalaisoikeuksien valvominen julkista vallankäyttöä vastaan jää yksittäisten kansalaisten vastuulle jonkinlaisena kalliina ennakkotapaushyväntekeväisyytenä sen sijaan, että valtion ja virkamiesten toimintaa hillitsisi jonkinlainen lähtökohtainen varovaisuus tavassaan kohdella hallintoalamaisia.

Maailmasta löytyy positiivisempiakin esimerkkejä. Päinvastoin kuin Suomessa, Yhdysvalloissa on huomattavan korkea kansalaisten järjestäytymisaste kansalaisoikeuksiensa valvonnassa, jonka suurin edustaja lienee ACLU (American Civil Liberties Union – Amerikkalainen kansalaisoikeusliitto). ACLU tekee paitsi kovaa kansalaisoikeuksien puolustustyötä monimutkaisessa oikeusjärjestelmässä myös tarjoaa syytteen nostaville kansalaisille maksutonta lakimiestyötä ja tarjoaa lakiapua.

Suomessa mitään vastaavalla tasolla resursoitua ja toimivaa organisaatiota ei ole olemassakaan. Ennen kaikkea taustalla voidaan nähdä kulttuuriero ja historialliset syyt, jotka juontuvat jostain aivan muusta kuin liberaalin oikeusvaltion ihanteesta. Suomi on selvinnyt menneisyyden koitoksista luottamuksen kulttuurilla – luottamuksella siihen, että virkamies ei menettele väärin. Tämä usko on edelleenkin hyvin vankka, vaikka 2010-luvulla korruptiosta, virheellisestä menettelystä ja suoranaisista virkarikoksista on alettu saada yhä suurempaa näyttöä julkisuudessa.

1920-luvulla perustettu ACLU tekee kansallisesti erittäin merkittävää valistustyötä kansalaisten oikeuksista ja valitsee lisäksi tiettyjä ydinalueita työssään. Tänä päivänä näitä fokusteemoja ovat mm. vammaisten oikeudet, poliisin toimintatapojen uudistaminen, maahanmuuttajien oikeudet, sukupuolinen ja seksuaalinen tasavertaisuus, oikeus yksityisyyteen, äänioikeuden toteutuminen ja yleinen ihmisoikeusvaltonta. Vaikka Yhdysvallat ovat kulttuurisesta monessa kysymyksessä Pohjoismaita jäljessä, siellä esimerkiksi vammaisten oikeudet ovat monessa asiassa paremmalla tolalla, koska sieltä löytyy merkittäviä kansalaisjärjestöjä, joilla on aitoa vaikutusvaltaa. Suomessa vastaavaa valtaa on lähinnä työmarkkinakorporaatioilla.

Toivon hartaasti Eurooppaankin rantautuvan kansalaisoikeusaktivismin kautta oikeus- ja vapauslähtöinen oikeuskäytäntö, jossa kansalaisia kunnioitettaisiin vapaina ihmisinä hallintoalamaiskohtelun sijaan – paitsi suhteessa valtioon myös suhteessa toisiinsa. Tässä virkamiesten ja tuomioistuinten työllä tietyillä toiminnan osa-alueilla olisi paljonkin opittavaa ulkomailta.

 

– Lilja Tamminen, liberaalivihreiden perustaja

Lil­ja Tam­mi­nen on li­be­raa­li vih­re­ä kun­nal­lis­po­lii­tik­ko, lu­en­noit­si­ja, hal­lin­non kon­sult­ti se­kä tuo­te­ke­hi­ty­sy­rit­tä­jä. Hä­nen blo­gin­sa pal­kit­tiin ke­säl­lä 2015 Suo­men par­haa­na po­liit­ti­se­na blo­gi­na. Maa­lis­kuus­sa 2016 hä­n voitti liberaalivihreän tii­min kera Sit­ran pe­rus­tu­lo­hack-suun­nit­te­lu­kil­pai­lun. Tam­mi­sen e­ri­tyi­sa­laa on Suo­men lain­sää­dän­nön luo­ma ta­lous­jär­jes­tel­mä­ko­ko­nai­suus ja sen oh­jaus­vai­ku­tuk­set

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *